EU-taksonomian vaikutukset rakennustuotantoon

EU-taksonomia on keskeinen väline, jolla voidaan edistää ympäristöystävällistä rakentamista ja saavuttaa ilmastotavoitteita. EU-taksonomian tavoitteena on luoda yhteiset kriteerit ja määritelmät kestävälle taloudelliselle toiminnalle ja investoinneille. Se tarjoaa myös mahdollisuuden hankkia ”vihreää rahaa” ja siten alentaa hankkeen rakennuttamiskuluja. Vaikka asetus on jo voimassa, rakennusliikkeille taksonomian toteutus nimenomaan käytännön tasolla on vielä melko uutta.

Suomi on hyväksynyt taksonomia-asetuksen, minkä vuoksi kyseinen asetus koskee kaikkea uudis- ja korjausrakentamista, ja lisäksi muun muassa erilaisia huoltotoimia. EU-taksonomian merkittävin vaikutus rakennusalaan liittyy rahoituksen kriteereihin. Se koskee uusien ja olemassa olevien rakennusten rakentamista, joista jälkimmäiseen kuuluu rakennustöiden lisäksi maa- ja vesirakennustyöt tai niiden valmistelu.

Rahoituslaitokset voivat myöntää edullisempaa lainaa hankkeille, jotka täyttävät taksonomian vaatimukset. Tämä tarjoaa kannustimen erityisesti suurille ja pitkäkestoisille projekteille. Vaikka taksonomian vaatimukset eivät vielä ole äärimmäisen yksityiskohtaisia, ne ohjaavat selkeästi rakentamista ympäristöystävälliseen suuntaan. Tulevien vuosien aikana asiassa nähdään todennäköisesti muutoksia, kun asetusta täydennetään kolmen vuoden periodeissa.

Asetuksen rakenne ja tulevaisuuden näkymät

Rakentamiseen vaikuttavien taksonomia-asetuksen kriteeristöjen hahmottaminen on vaikeaa aineiston laajuuden takia. Suoraan rakentamiseen liittyvät tavoitteet ovat luvussa 7. Asetuksessa on paljon viittauksia standardeihin, joiden mukaan asetuksen ehtoja tarkastellaan, joten ne täytyy huomioida. Euroopan komissio on myös antanut kysymyksiin perustuvia tiedonantoja, jotka täydentävät asetusta.

Rakentamiseen vaikuttava EU-taksonomia koostuu kahdesta teknisestä kriteeristä, joista ensimmäinen on ilmastonmuutoksen hillinnän edistäminen. Se toteutetaan arvioimalla kolmea erillistä ehtoa.

Ensin tarkastellaan energiatehokkuutta, jolle on asetettu tavoitteeksi kymmenen prosenttia pienempi arvo kuin kansallinen lähes nollaenergian (NZEB) raja-arvo. Se johtaa tuolloin 81 kWhE/(m2 a) energiatehokkuuden arvoon. Tämä on suhteellisen helppo toteuttaa vähäisin toimenpitein ja se on todennettavissa energiatodistuksella, joka on päivitettävä hankkeen valmistuttua. Korjausrakentamisessa vastaava vaatimus on primäärienergian kysynnän vähentäminen 30 prosenttia entiseen verrattuna.

Toinen ehto uudisrakennuksille on yli 5000-neliöisten rakennusten ilmatiiviyden ja lämmönpitävyyden testaaminen. Testausvaatimuksessa ei aseteta raja-arvoa, ja tämän vuoksi on suotavaa, että hankkeeseen ryhtyvä määrittää sen. Vaihtoehtoinen jäljitettävä ja tiukka laadunhallintaprosessi korvaa testauksen, mikä osaltaan vesittää säädöstä, koska määritelmä sisältää toteuttajasta johtuvia variaatiomahdollisuuksia.

Kolmantena ehtona uudisrakennuksille on ilmakehän lämmitysvaikutuksen potentiaalin (GWP) laskeminen hyötypinta-alaltaan yli 5000-neliöisille rakennuksille, joka ilmaistaan hiilioksidipäästöjen avulla. Päästöjen määrä osoitetaan 50-vuoden tutkimusjaksolle.

Rakentamisen ympäristövaikutukset

Toinen asetuksen tekninen kriteeri muodostuu viidestä ehdosta, joiden mukaan rakentaminen ei saa aiheuttaa merkittävää haittaa (DNSH 2…6).

1. Ensimmäisenä ehtona on ilmastonmuutokseen sopeutuminen, jota arvioidaan muun muassa erillisen taulukon avulla ilmastoriskien kautta ja niihin sopeutumisella. Asetus tulee enimmäkseen tarkasteltavaksi jo suunnitteluvaiheessa tehtävillä ratkaisuilla ja niiden raportoinnilla. Arvioinnissa huomioidaan kiinteistön tulevan toiminnan laatu ja käyttöikä sekä vaikutukset ympäristöön.

2. Toisena ehtona on vesivarojen ja merten tarjoamien luonnonvarojen käyttö, jossa käytännössä keskitytään kiinteistön vesilaitteistojen virtaamien rajoittamiseen. Vettä käyttävien laitteiden veden virtausajat koskevat myös asuinrakennuksia, lukuun ottamatta yksittäisiä erikseen rakennettavia asuinhuoneistoja. Ehdoissa edellytetään uudisrakennuksilta, ettei ympäristön vedenlaatua heikennetä tai kuormiteta lisää rakennusaikaisilla toimilla.

3. Kolmantena ehtona on siirtyminen kiertotalouteen. Asetuksessa on otettu tavoitteeksi, että vähintään 70 painoprosenttia rakennustyömaalla tuotetusta vaarattomasta rakennus- ja purkujätteestä valmistellaan uudelleenkäyttöön, kierrätykseen ja muuhun materiaalin talteenottoon. Tämä sisältää myös maantäyttötoimet, joissa kaivuusta syntyvää maa-ainesta käytetään korvaamaan muita materiaaleja. Tällöin haasteelliseksi muodostuu purettujen maa-ainesten kelpoisuus uudelleenkäytettäväksi.

Uudelleenkäytön prosentuaalisen arvon laskenta eroaa Suomessa totutusta laskennasta polton osalta. Se on normaalisti katsottu hyväksytyksi, mutta EU-taksonomiassa vaarattomankaan rakennus- ja purkujätteen käyttöä polttoon, ei katsota ympäristön kannalta vaarattomaksi, jos se lisää polttoa merkittävästi. Tällöin sitä ei myöskään saa laskea mukaan 70 prosentin kynnysarvoon.

Kiertotalouden taksonomia-ehtona on myös ISO 20877 -standardin käyttäminen suunnittelun perusteena, mikä tuleekin monelle rakentajalle yllätyksenä. Standardi pitäisikin tuoda esiin suunnittelijoille jo hankekehitysvaiheessa. Standardi keskittyy siihen, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan kierrättämistä tukevaksi, resurssitehokkaammaksi sekä mukautettavaksi, purettavaksi ja kierrätettäväksi hankkeen osapuolien yhteisellä vaikutuksella.

4. Neljäntenä ehtona on ympäristön pilaantumisen ehkäiseminen. Se on rakennusvaiheessa haasteellinen, koska kaikille rakennusmateriaaleille ei ole vielä olemassa CE-merkinnän ja M1-luokituksen kaltaisia muita luokituksia, joilla niiden haitattomuus voitaisiin todentaa. Ehdossa on asetettu muun muassa formaldehydille ympäristösertifikaatteja tiukempia rajoja. Lisäksi rakennusaikana täytyy toteuttaa maaperäselvityksiä ja melu- ja pölypäästöjä vähentäviä toimenpiteitä.

5. Viidentenä ehtona uudisrakennuksille on biologisen monimuotoisuuden ja ekosysteemin suojelu ja ennallistaminen. Asetus on hiukan haasteellinen, sillä sen mukaan rakentamista ei pitäisi toteuttaa viljelyyn, rakentamattomalle viheralueelle tai metsiksi määriteltyyn ympäristöön. Suomessa rakennuspaikat on pääosin määritelty kaava-alueina, minkä vuoksi rakentajalla ei ole enää mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Nykyisen linjauksen mukaan rakennuslupa voidaan katsoa todisteeksi vaatimustenmukaisuuden osoittamiseksi.

Edellisten teknisten kriteerien lisäksi rakennushankkeisiin on hyvä hankkia jokin ympäristösertifikaatti, koska ne tukevat hyvin asetuksen vaatimuksia, ja liittää yrityksen omat ympäristön, yhteiskuntavastuun ja hallinnointitavan vastuullisuustavoitteet osaksi projektia. Tällä tavoin kaikki elementit tukevat toisiaan, ja tarvittavan todistusaineiston tuottaminen on helpompaa, kun ne palvelevat kaikkia edellä mainittuja samanaikaisesti.

Hankkeen tilaajan vaikutusmahdollisuudet

Edellä mainittujen teknisten kriteerien täyttäminen riittää tekemään hankkeesta EU-taksonomian mukaisen.

EU-taksonomian toteuttamiseksi rakennushankkeeseen ryhtyvän täytyy vaatia taksonomian noudattamista kaikilta osiltaan hankkeen eri osapuolilta. Alustavien havaintojen pohjalta on pääteltävissä, ettei EU-taksonomian noudattaminen juurikaan nosta hankkeiden rakennuskustannuksia.

 

Markku Kainulainen (DI) työskentelee Premicossa liiketoimintajohtajana ja toiminut hankkeiden johdossa vuodesta 2016 alkaen. Ympäristösertifiointien ja niiden mukaisten rakennuttamisohjeiden kehittäminen on Markun työn keskiössä; hän on ollut mukana yhdessä tiiminsä kanssa hakemassa Suomen kahta ensimmäistä asuinrakennuksen BREEAM-ympäristösertifikaattia.

Markku Kainulainen
Liiketoimintajohtaja
+358 44 745 4930
markku.kainulainen@premico.fi 

Artikkeli on julkaistu Rakennustekniikka-lehdessä 12/2023.